Rehellisesti
Sain tänään illalla totaalisen hermoromahduksen äitini edessä jääkaapista. Kun hän sanoi sanan uupumus, palaset loksahtelivat paikoilleen ja kaikki se kuorma olkapäiltäni putosi. Edeltävään varsinkin kolmeen kuukauteen minulla ei ollut ollut aikaa tehdä mitään perusasioita: nukkua, syödä ja pestä hampaita. Minulla oli hirveä kiire koko ajan ja todella paljon hommia. Aivan liikaa. Vaikka näistä kuukausista kaksi olinkin ollut pääasiassa kotona minulla ei ollut aikaa itselleni. Huolehdin ensimmäisenä koulusta, jonka jälkeen muiden hyvinvoinnista. Pidin itselleni mukamas luksushetkiä huijatakseni itseäni todellisuudelta. Miten onnistuin pitämään huolta muista jos oma hyvinvointini oli jäänyt näin vähille? Tiedostan, että olen kasvanut viime vuodesta valtavasti henkisellä puolella, mutta se ei tarkoita kehityksen olevan koko ajan vain pelkkää ylämäkeä. Välillä täytyy käydä pohjalla noustaakseen huipulle ja minä nousen sinne korkeimmalle huipulle. Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel