Ajatuksiani

Niinkuin joku joskus sanoi muita ei pysty rakastamaan ennen kuin rakastaa itseään. Sama taitaa olla kaverisuhteissa. Yrittää joko liikaa tai ei tarpeeksi ja sitten ne epäonnistuvat. Mä en pysty sanomaan, että rakastaisin itseäni. Osaan sanoa joitain asioita, missä oon hyvä mutta se johtuu siitä että oon juntannut sen listan mun päähän ja ne pysyvät aina vain samoina. En pysty sanomaan kenellekään olevani ylpeä jostain asiasta minussa tai minun tekemisissäni.  

 Epäonnistumiset kasvattavat ihmistä, mutta miksi silti on niin vaikeaa myöntää ettei ole täydellinen vaikkei edes tarvitse olla. Musta tuntuu, että aina jos teen jonkun virheen mun täytyy selitellä sitä hirveesti muille, mutta eihän se niin ole se on vain inhimillistä. Olen myös huomannut olevani todella huomionhakuinen, joka rajoittaa elämääni tosi paljon. Tulen helposti kateelliseksi, mutta olen päässyt siitä jo vähän yli, mutta olen silti sille altis se täytyy tiedostaa niin pystyy löytämään syyn sille. Kun yleensä se ei liity edes siihen tilanteeseen mitenkään vaan tunne kumpuaa syvemmältä. Kaipaan muiden hyväksyntää elän sille, kun en itse pysty hyväksymään itseäni, joka on väärin.