Tähtien taivas

 Niin se vain on "aikuisuus" lähestyy päivä päivältä. Tällä hetkellä se tuntuu todella pelottavalta jos totta puhutaan. Reilu kaksi kuukautta niin täytän 18v. Lapsena tuntui hirveen kaukaiselta ajatella sitä sitten, kun on tämän ikäinen. Päällimmäisenä muistan ajatuksista vain sen, että olin täysin varma ettei minulla ole enää kavereita ainakaan näitä kavereita silloin, mutta kyllähän ne vieläkin tuossa on vaikkei aina siltä tunnukkaan.  Vuosi sitten ajattelin et täytyisi olla täydellinen ihminen ennen näitä synttäreitä. Elämänsä parhaassa kunnossa fyysisesti/henkisesti. Mut asiat ei mennykkään niin miten sitä ajatteli. Tämä syksy on ollut tosi kiireinen ja raskas ja ennen näitä synttäreitä tuntuu, että aika loppuu kesken asioiden hoitamiseen autokoulusta lähtien. Myös synttäreistä oli silloin tietynlainen visio, mut varmasti niistäkin on tulossa kivat partyt vaikkei kaikki meniskään niin kuten haluaa.  Nyt voidaan alkaa valmistelemaan jo joulua ja sitten ne synttäritkin ...

Niinkuin joku joskus sanoi muita ei pysty rakastamaan ennen kuin rakastaa itseään. Sama taitaa olla kaverisuhteissa. Yrittää joko liikaa tai ei tarpeeksi ja sitten ne epäonnistuvat.  Mä en pysty sanomaan, että rakastaisin itseäni. Osaan sanoa joitain asioita, missä oon hyvä mutta se johtuu siitä että oon juntannut sen listan mun päähän ja ne pysyvät aina vain samoina. En pysty sanomaan kenellekään olevani ylpeä jostain asiasta minussa tai minun tekemisissäni.    Epäonnistumiset kasvattavat ihmistä, mutta miksi silti on niin vaikeaa myöntää ettei ole täydellinen vaikkei edes tarvitse olla. Musta tuntuu, että aina jos teen jonkun virheen mun täytyy selitellä sitä hirveesti muille, mutta eihän se niin ole se on vain inhimillistä. Olen myös huomannut olevani todella huomionhakuinen, joka rajoittaa elämääni tosi paljon. Tulen helposti kateelliseksi, mutta olen päässyt siitä jo vähän yli, mutta olen silti sille altis se täytyy tiedostaa niin pystyy löytämään syyn sille. Kun yle...

Sain tänään illalla totaalisen hermoromahduksen äitini edessä jääkaapista. Kun hän sanoi sanan uupumus, palaset loksahtelivat paikoilleen ja kaikki se kuorma olkapäiltäni putosi. Edeltävään varsinkin kolmeen kuukauteen minulla ei ollut ollut aikaa tehdä mitään perusasioita: nukkua, syödä ja pestä hampaita. Minulla oli hirveä kiire koko ajan ja todella paljon hommia. Aivan liikaa. Vaikka näistä kuukausista kaksi olinkin ollut pääasiassa kotona minulla ei ollut aikaa itselleni. Huolehdin ensimmäisenä koulusta, jonka jälkeen muiden hyvinvoinnista. Pidin itselleni mukamas luksushetkiä huijatakseni itseäni todellisuudelta. Miten onnistuin pitämään huolta muista jos oma hyvinvointini oli jäänyt näin vähille? Tiedostan, että olen kasvanut viime vuodesta valtavasti henkisellä puolella, mutta se ei tarkoita kehityksen olevan koko ajan vain pelkkää ylämäkeä. Välillä täytyy käydä pohjalla noustaakseen huipulle ja minä nousen sinne korkeimmalle huipulle. Ongelman tunnustaminen on ensimmäinen askel...